Puh. 045 650 8720 ja 040 555 8666
info@beckerkoulutus.fi 
Hauenkalliontie 2 B 56, 02170 Espoo


Merin kolumneja Kotilääkäri-lehdessä elämästä kotona ja työssä


Äidit ja tyttäret

Olen tervehtimässä kohta yhdeksänkymmentä vuotta täyttävää äitiäni hänen dementiakodissaan Serafimassa.
Istumme lähekkäin pöydän ääressä iltapäiväkahvilla. Murennan herkullisen korvapuustin suupaloiksi ja vien
ne yhden kerrallaan äitini suuhun. Hän ei enää saa syödyksi eikä juoduksi ilman apua. 

Nopeasti edenneestä muistisairaudestaan huolimatta äitini vaikuttaa tyytyväiseltä. Juuri nyt hän näyttää
katsovan suoraan minuun, vaikka suurimman osan ajastaan elääkin omassa sisäisessä maailmassaan.
Hän hymyilee, hän taitaa tietää, että olen hänen tyttärensä. Otan äitini kädet hellästi omiini.
”Onpa sinulla kylmät kädet” äiti tokaisee ja jatkaa ankarasti, että ”missä sinun hansikkaasi ja kaulaliinasi ovat”.
On kesä, enkä tarvitse nyt kumpiakaan. ”Sinun käsissäsihän omani lämpiävät” sanon, ja sitten nauramme yhdessä. 

Äitien ja tyttärien välit ovat usein hankalia ja hämmentäviä. Samanaikaisesti rakastetaan ja vihataan.
Eipä ole minunkaan olemiseni äitini kanssa ollut mutkatonta, läheistä ja hellää kuten nyt. Muistan hyvin,
kuinka lapsena pelkäsin hänen ankaruuttaan ja vaativuuttaan. Yritin kiltteydellä ja tottelevaisuudella
miellyttää häntä, jotta välttäisin moitteet ja kotiarestit. Vielä aikuisenakin vuosikymmenien ajan arkailin
kertoa tekemisistäni ja ajatuksistani peläten äitini arvostelua. Selvitin vasta keski-ikäisenä lapsuuteni pelot
ja kipeydet. Suhteeni äitiini muuttui täysin. Jo parisen vuosikymmentä olen saanut iloita yhdessäolosta
hänen kanssaan ilman minkäänlaisia paineita tai edes harmituksia. 

Kun äitini sairaus todettiin, tiesin menettäväni hänet kuin osan kerrallaan. Tauti onkin nitistänyt hänessä
jo monia tuttuja piirteitä. Hänelle tyypillinen toiminnallinen sähäkkyys on hävinnyt hiljaisen levollisuuden tieltä,
ja hänen kiinnostuksensa maailmaa kohtaan on sammunut. Hänelle on ihan yhdentekevää, onko kesä tai talvi,
ilta tai aamu. Mutta hän ei ole sekava eikä lainkaan aggressiivinen. Hän on säilyttänyt huumorintajunsa ja
saanut menettämiensä ominaisuuksiensa tilalle myönteisen elämänasenteen. Hänestä on tullut se,
jollaista lapsena kaipasin: tyytyväinen, tasainen ja hellä. 

Ymmärrän, että Alzheimerin tauti ilmenee siihen sairastuneissa monin eri tavoin. Äitini sairaus vapautti
hänet koko terveen elämänsä ajan kestäneestä vastuusta kaikesta ja huomisen huolehtimisesta. Tulee mieleeni,
että tarvitaanko elämän kuorman alta pääsemiseksi muistin eli egon häviäminen. Vai löytyisikö meissä rohkeutta
vapauttaa itsemme turhista peloista ja vaatimuksista jo ennen sairastumista?  

Aloitin Kotilääkäri-lehdessä kaksi vuotta sitten kolumnillani ”Auttamisen sietämätön ilo”,
jossa myös puhuin äitisuhteestani. Ja äitiini, elämäni antajaan, päätän tämän lehden kolumnieni sarjan.
Minun ja äitini välillä kaikki olennainen on sanottu. Nousen kahvipöydästä lähteäkseni.
Juuri ennen oven sulkeutumista kuulen äitini sanovan: ”Oma kultani”.


Pelit seis

 "Hei kysytään isoäidiltä, saataisko pelata tietokoneella edes kolme minuuttia" kuiskivat 6- ja 7-vuotiaat lapsenlapseni juonikkaasti
noustessaan kotimme portaita. Kuulin supinan ja sanoin urheasti että "ei onnistu, pojat". Kun katsoin suloisten velikultieni pettyneitä
ja nolojakin ilmeitä, olin vähällä antaa periksi. Ajattelen, että vieraillessaan luonamme lapsenlapsillamme olisi vain vähän rajoituksia
ja kieltoja. Nautin olemisesta heidän kanssaan ja suostun jopa leikkimään hirviötä, vaikka pojat katsovatkin vaarin sopivan siihen
rooliin paljon paremmin. Mutta kun lapset pääsivät tietokoneen ääreen, menetin heidän hurmaavan seuransa.  

Seurasimme puolisoni kanssa huolestuneina, millaisella innolla ja suorastaan kiihkolla pojat väijyivät tilaisuutta käydä tietokoneesta
löytyvien pelien kimppuun. Pelatessaan kumpikaan ei kuullut eikä nähnyt mitään ympärillään tapahtuvaa, vaan vajosivat pelien
maailmaan kuin huumehorrokseen. Halusimme seurustella ja leikkiä heidän kanssaan, mutta emme pärjänneet pelien viettelyksille. 

Ymmärrän kyllä, että jo esikouluikäisten tietokoneosaaminen on ihan hyvä ja hyödyllinenkin asia. Kysymys onkin siitä, mihin
konetta käytetään. Liikkuva kuva koukuttaa. Senhän me aikuisetkin koemme esimerkiksi television ollessa auki. Vastenmielistä
liikkuvasta kuvasta tulee, kun lapsillekin tarkoitetut pelit ovat pelkkää ampumista, räjähtämistä ja vihollisen tappamista.
Emme isovanhempina halua olla edistämässä tällaisen rakkaudettoman maailmankuvan luomista emmekä varsinkaan
peliriippuvuuden syntymistä jo pienissä lapsissa tai minkään kokoisissa tai ikäisissä lapsissa.                                                                                                                                                                                                                                                            

Ilmoitimme lastenlapsillemme ja heidän vanhemmilleen, että kotimme on tästä alkaen "pelivapaata" aluetta. Vanhemmat suostuivat
ilman muuta, mutta pojat katsoivat meitä syyttävästi eivätkä ottaneet uskoakseen kauheaa kohtaloaan.  Niinpä he yrittivät monin ovelin
keinoin murtaa pelikieltomme: "vain tämän kerran kun kohta on nimipäiväkin" tai "mä vaan nopeasti katsoisin, onko tullut uusia
legosarjoja" ja "mulla on vähän maha kipeä enkä jaksa muuta leikkiä". Lempeänä isoäitinä minun oli vaikeaa olla taipumaton anovien
pikkunassujen edessä, mutta karaisin luontoni. 

Nyt pelitön alueemme on toiminut runsaat kolme kuukautta. Lasten mukautuminen uuteen olosuhteeseen tapahtui nopeasti, koska
toteutimme kieltoa lujasti ja johdonmukaisesti. Yhdessä teemme ja leikimme monenlaista, sisällä ja leikkipuistoissa.
Siinä samalla lapset tulevat harjoitelleeksi isovanhempiensa kanssa todellisen elämän taitoja. 

Kukaan lapsenlapsista ei ole enää kysellyt konepelien perään. Nyt meillä kaikilla on kivaa.


Rakkauden korea veisu

On tapahtunut massiivinen väärinkäsitys. Puhumme rakkausromaaneista, rakkauselokuvista ja
julkisuuden henkilöiden rakkaustarinoista kun pitäisi puhua rakastumistarinoista.

Olen rakastunut elämäni aikana monta kertaa, ensimmäisen kerran pikkutyttönä isääni ja viimeksi
kuusitoista vuotta sitten nykyiseen puolisooni niin, että jalat altani menivät. Tässä avioliitossani
minulle selvisi, että rakastuminen ja rakastaminen ovat kaksi tyystin eri ilmiötä, jotka aivotutkijoidenkin
mukaan tapahtuvat aivojen eri osissa. Rakastuminen leimahtaa aivojen vanhoissa osissa, siellä missä
suurin osa tunteistammekin majailee. Rakastaminen taas onnistuu uudessa aivokuoressa, jossa järki ja äly sijaitsevat.
"Rakastuminen vie järjen ja rakastaminen vaatii järkeä" otsikoi taannoinen tiedelehti aivotutkijoiden artikkelin asiasta.

Rakastuminen on puhtaasti pariutumiseen tähtäävä, eläimellinen ja todellisuutta tiedostamaton hormonimyrsky,
joka kestää parista tunnista korkeintaan puoleentoista vuoteen. Mihin tätä järjetöntä välivaihetta sitten tarvitsemme?

Rakastuminen on magneetti, joka vetää parin yhteen. Terveesti toimiva parisuhde on niin vaikea taitolaji,
ettei kukaan solmisi parisuhdetta ilman rakastumisen hurmaa ja kokemusharhoja kuten "olen tullut kotiin,
hän on sielunsisareni tai -veljeni, olen löytänyt vihdoinkin kadonneen puoliskoni, ihan kuin olisimme aina
tunteneet toisemme." Rakastuneina säteilemme onnea ja tunnemme itsemme energisiksi ja kaikkivoipaisiksi.
Mutta rakastuminen on lyhytkestoinen, hyväennusteinen sekavuustila, kuten psykiatri Claes Andersson on osuvasti sanonut.

Vaikka suu puhuisi rakkaudesta kuinka koreasti tahansa, sillä ei ole mitään merkitystä, jos teot ovat päinvastaisia.
Rakastamisessa tekeminen on ensisijaista. Rakastaminen on elämäntaito, joka vaatii tietoa, opiskelua ja harjoittelua,
niin kuin mikä tahansa asian oppiminen. Rakastuminen on eläimellistä ja tiedostamatonta, rakastaminen on inhimillistä
ja todellisuudentajuista valintojen tekemistä. Rakastumisessa tunne on ensin, rakastamisessa rakkauden
tunne syntyy hyvien tekojen seurauksena.

Rakastuminen isääni kehittyi rakkaudeksi. Rakkauteni isääni on yhä hänen kuolemansakin jälkeen elävää.
Isäni teot, hänen lempeytensä, hellyytensä ja hyväksyvyytensä synnyttivät minussa rakkaudellisuuden.
Näitä taitoja en kuitenkaan osannut siirtää rakastumisteni kohteisiin. Vasta ymmärrys rakastumisen ja
rakastamisen välisestä erosta ja sinnikäs harjoittelu veivät minut rakastumisesta rakkauteen.
Rakastuminen on odottamista, rakkaus tekemistä.
 

Riippuu mistä roikkuu

Eräänä aamuna pukeuduin kaikessa rauhassa ja vilkaisin samalla sivukuvaani kokovartalopeilistä. Ällistyin.
Mistä tuo mahankumpare oli pyykkilautavatsani paikalle tullut? Olin 47 vuotias ja suunnitellut pysyväni ikuisesti
timmissä kunnossa. En vielä halunnut hyväksyä vanhenemisen merkkejä. Aloitin tiukan nuorennuskuurin lisäämällä
liikkunnan monikertaiseksi ja syömällä vähemmän ja terveellisemmin.

Kymmenen vuotta myöhemmin makasin selälläni olohuoneen matolla ja ihastelin, miten helposti jalkani nousivatkaan
koko pituudeltaan kohtisuoraan ylös. Hätkähdin. Mitkä ihmeen nahkapussit tipahtivat silmilleni?
Ne olivat hyvin treenatut reisilihakseni, joita vanheneva nahkani ei jaksanut pitää kurissa.

Kuulin kahvilassa kahden keski-ikää lähestyvän miehen keskustelun. Toinen marisi, että hänellä ei enää seksi suju
vaimonsa kanssa, kun sillä on liian pienet ja riippuvat rinnat ja peppu vähän roikkuu. Tällaiset luonnottomat puheetko
saavat naiset leikkauksin "korjaamaan" milloin minkäkin ruumiinosansa?

Jo lapsena meistä on tehty arvostus ja hyväksyntä -nimisistä huumeista riippuvaisia. Poistamalla kauneusleikkauksilla
luonnollisen vanhenemisen merkit koemme arvostusta ja ihailua, kun olemme muiden mielestä "niin pirteän ja huomattavasti
ikäämme nuoremman näköisiä". Jotkut esittävän taiteen konkarit ovat väittäneet (naisia), että kasvojen rypyistä ja leukaperien
roikkumisesta on tullut työn saamisen este, vaikka taiteilijan osaaminen ja tulkinta alkavat vasta olla parhaimmillaan.
Vanhenemisesta on tullut vika, joka on korjattava. Olen nähnyt monia aikaa vastaan epätoivoisesti taistelleiden ikätovereideni
"kohotettuja" kasvoja, jotka muistuttavat enemmän kummitusta kuin ihmistä. "Kuoleman näkö naamassa", saattoi vanha kansa tokaista.

Arvostushuumeen saalistaminen itsensä ulkopuolelta kannattaa lopettaa ja opetella antamaan sitä itse itselleen.
Silloin sitä saa joka hetki ja niin paljon kuin tarvitsee. Vanhanakin.

Pakko myöntää, että minun on ollut hyvin vaikeaa luopua nuoruuden sileydestä ja kimmoisuudesta.
Tarvitsinkin muutaman ilkeän muistutuksen lopettaakseni kiukutteluni vanhenemistani vastaan.
Kaksi pahaa pyöräonnettomuutta ja rintasyöpä muuttivat suhtautumiseni vanhenevaan kehooni myönteiseksi.

Nyt 66-vuotiaana sivelen lempeäsi ja hellästi, vaikkakin hivenen haikeana, yhtä jäljellä olevaa, riippuvaa rintaani,
kadonnutta vyötäröäni ja ryppyisinä roikkuvia reisiäni ja polviani (miehenikin osallistuu tähän...).
Eikä vatsankumparekaan ole minulle enää vastenmielinen.
 

Ei hyvä vaan eheä

Brändäämisestä ja varsinkinkin itsensä brändäämisestä puhutaan kuin se olisi uusi keksintö. Ei ole.
Itsensä muokkaaminen vanhempien ja muiden kasvattajien, kavereiden ja työnantajien hyväksymäksi
ihmiseksi on yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Tai jo ihmisapinakuntakin. Brändi on vain uudempi ja
trendikkäämpi nimi valeminälle, jonka on täytettävä maailman vaatimukset hyvästä ihmisestä tai "hyvästä tyypistä",
mikä se sitten missäkin kulttuurissa ja minäkin aikakautena on.

Tämän ajan halutuin brändi on energinen, yltiösosiaalinen, luova ja hyvännäköinen tyyppi, joka valkoista
hammasriviään levitellen puhuu muut pyörryksiin. Hänelle ihmissuhteet ovat hyötymisen välineitä tai kertakäyttöviihdettä.
Ystävä tai puoliso, jopa lapset vaihdetaan heti kun ei "saa fiiliksiä". Hyvä tyyppi saa työpaikan, rahaa, aseman ja valtaa.
Hyvä tyyppi menestyy, uupuu ja masentuu.

Työssäni olen nähnyt, että monet menestyjäbrändit ovat loppuun ajettuja jo kolmi- ja nelikymppisinä.
Aikaa lepoon ja läheisten ihmissuhteiden rakentamiseen ei ole ollut vuosiin. Eikä seksiin, vaikka brändit
ovat parhaassa seksuaalisessa iässään.

Mikä sitten brändäyksessä on vikana?

Syvyyspsykologi Erich Fromm sen sanoi: ei ihmisen tarkoitus ole olla hyvä vaan eheä. Siis elävä,
todellinen ihminen, ei mikään roolihahmo.

Minun "brändini" kasvatukseni seurauksena oli kiltti miellyttäjä, kaunis ja hyvin käyttäytyvä tyttö.
En tohtinut näyttää muille ihmisille itsestäni kuin vain tuon "hyvän" osan. Luonnolliset mutta kielletyiksi
kokemani ominaisuudet, kuten vihan ja ärtymyksen tunteet ja omien tarpeitteni ilmaisemisen ja tyydyttämisen,
yritin kätkeä hyvän ihmisen valeminän alle.

Kätkentä onnistui hyvin viisikymmentä vuotta. Sitten kehoni aloitti vastarinnan. Vatsahaava ja selkävaivat ilmoittivat,
että en voi hyvin, vaikka ulkoisesti brändini ja muutkin asiani olivat kunnossa. Silloin silmiini osui tuo minua syvästi
liikauttanut ajatus ihmisen eheydestä.

Viisikymppisenä aloin etsiä kätkemiäni ja jo poistuneiksi luulemiani puoliani eheytyäkseni, tullakseni kokonaiseksi minäksi,
jollainen jokainen lapsi on syntyessään. Ei ole aina ollut kivaa nähdä itsessään ominaisuuksia, joita hyvältä brändiltä ei odoteta:
heikkoutta, herkkyyttä, väsymistä, laiskuutta, itsepäisyyttä, kateutta ja vihaa. Ne minussa ovat ja ne olen itsessäni täysin hyväksynyt.

Nyt olen hyvin vihainen. Ihmisiä, varsinkin nuoria, itseään vielä huonosti tuntevia naisia ja miehiä, houkutellaan brändäämään
persoonansa muotitavaraksi. Brändiminä on raskas ja yksipuolinen muiden miellyttämisen naamio.
Se särkee kantajansa. Brändäämisen sijaan ihmistä pitäisi opettaa tuntemaan oma ominaislaatunsa ja hyväksymään se.
Eheä ihminen on kaikenlainen ja kykenee valitsemaan sen, mikä on hänelle todella hyväksi.


Paras osani

Joimme tyttäreni kanssa vihreätä teetä eräänä myöhäisenä iltana. Hän oli saanut kolme pientä poikaansa vihdoin uneen
eikä hänen puolisonsa ollut vielä tullut töistä kotiin. Puhelimme siinä nuoren perheen onnesta, mutta myös useimmille
lapsiperheille tutuista väsymisestä, vähäisistä mahdollisuuksista puolisoiden kahdenkeskiseen aikaan ja oman ajan puuttumisesta.

Hätkähdin muistaessani, miten itse olin käyttäytynyt samassa tilanteessa. Puolisoni tullessa iltamyöhäisellä kotiin, aloin vinkua
"yksinhuoltajan" osaani, näytellä marttyyrin naamaa ja tiuskimalla vaatia häntä vuorostaan lastenhoitajaksi.
En muistanut ollenkaan, että itsehän olin halunnut kotiäidiksi aina nuorimmaisen koulun alkuun saakka.
Enkä muistanut yhteistä sopimusta siitä, että puolison kontolle jäi perheen elannon hankkiminen.

Kerroin huonoista menetelmistäni tyttärelleni. Hän oli hetken puhumaton. Sitten hän äimistyneenä totesi
käyttävänsä aika lailla samanlaisia elkeitä omassa liitossaan.
"Kun näin on, mikä neuvoksi" kysyi rakas lapseni.

On kipeää havaita siirtäneensä omia virheellisiä tottumuksiaan seuraavalle sukupolvelle. En kuitenkaan siinä iltaa
istuessamme valitellut tai anteeksi pyydellyt virheitäni. Mielestäni olin tehnyt parhaani sillä ymmärryksellä ja niillä
taidoilla, jotka minulla silloin pienten lasten äitinä oli.

Yhdessä pohdimme, millaisia olisivat toisenlaiset, parempaa tulosta itselle ja perheelle tuottavat menetelmät.

Ystävällisyys, hellyys ja rakkaudellisuus ovat parasta, mitä meissä on. Niitä tarvitsemme ja kaihoamme läheisiltämme.
Eikö ole hullunkurista, että pyydämme näitä ihanuuksia puolisoltamme rähisemällä, nalkuttamalla ja mököttämällä.
Vielä kummallisempaa on, että tosissamme uskomme sillä tavalla kaiken hyvän saavamme!

Kysyin tyttäreltäni, mitä seuraisi siitä, jos tarjoaisimmekin puolisolle ja lapsille joka päivä parhaan osan itsestämme
yksipuolisella päätöksellä puolison ja lasten käyttäytymisestä riippumatta? Tytär ei ollut koskaan ajatellut sillä tavoin.
En osannut minäkään niin ajatella ollessani naimisissa hänen isänsä kanssa. Silloiselle puolisolleni sai kelvata
huonompikin ihminen. Parastani tarjosin ystävilleni, kavereilleni, jopa ventovieraille.

Parhaan osani antaminen ensin omalle perheelleni ja vasta sitten muille, jos jaettavaa on jäljellä,
on vaikuttanut elämääni mullistavasti. Sen lisäksi, että rakkaimmat ihmiseni ovat voineet siitä nauttia,
oma hyvinvointini ja onnellisuuteni on lisääntynyt.

Tyttäreeni uusi ajatus iski tsunamin tavoin. Siinä yhdessäolosta ja teestä nauttiessamme hän päätti - yksipuolisesti -
aloittaa oman parhaan osansa tarjoamisen miehelleen ja lapsilleen heti. Hankalissa tilanteissa ja tunteissa
päätöksessä pysyminen on välillä ollut tiukassa, mutta juuri silloin ystävällisyyden, hellyyden ja rakkaudelisuuden
tarjoaminen on tuottanut riemullisimmat tulokset.

 

Elämäni pelikenttä

Viisi vuotta sitten näihin aikoihin tartuin tennismailaani vapisevin käsin. Kolme päivää aikaisemmin
olin saanut solunsalpaajahoitoa aggresiivisen rintasyöpäni vuoksi. Kun pahoinvointini oli ohi,
halusin tehdä samoja asioita kuin ennen sairastumistani. Astelin jännittyneenä tenniskentälle.
Lyöntini alkoivat nopeasti palautua entiselleen, vaikka en liikkunutkaan ihan entiseen malliin.
Nautin pelistä ja unohdin tyystin syöpäni ja huoleni.

Olen pelannut tennistä intohimoisesti yli kolme vuosikymmentä. Harrastus on pitänyt minut hyvässä
fyysisessä ja henkisessä kunnossa. Tennis on antanut monia onnistumisia ja yhtä monia tappioita.
Minulle merkittävintä on, että tennis pakotti minut tutustumaan omaan varjooni, luonteeni hankalaan puoleen,
kun käyttäytymiseni lapselliset ideat paljastuivat pelatessa.

Olin kentällä kuin äitini edessä. Minun piti osata heti, virheitä en saanut tehdä. Jokaisen valmentajan
korjausehdotuksen näin hyväksymättömyytenä tai moitteena. Jos en suoraan torjunut ohjausta,
selitin sen pois: aurinko häikäisi, pallo tuli ihan kummallisesti. Sätin pelikavereitani ja sätin ennen kaikkea itseäni.
Olin raskas opetettava valmentajilleni, vielä raskaampi itselleni.

Kerran, kun olin oikein vihainen itselleni ja koko maailmalle hävittyäni ottelun, uskalsin katsoa tätä kentällä
kiukuttelevaa kärsimätöntä "lasta". Käänsin katseeni kuitenkin nopeasti
toisaalle, niin paljon näkemääni häpesin.
Toiminko muillakin elämäni alueilla, työssä, parisuhteessa tai ystävieni kanssa yhtä lapsellisesti? Kyllä!
Jos tahdoin nostaa tennikseni,
työni ja koko elämäni tasoa, minun oli muutettava luonnettani,
sen käyttökelvottomia puolia. Kun sitten kuulin kentällä väitteen, että "itse olet pahin vastustajasi", aloitin muutostyöni.

Sain puolisoltani tehokkaat työkalut luonteeni muuttamiseksi ja tennisvalmentajilta pelini parantamiseksi.
Minun kontolleni jäi muutoksen tekeminen: ahkera harjoittelu tuntuipa se miltä hyvänsä. Kului vuosia ennen
kuin tulosta syntyi. Voi sitä riemua, kun huomasin oppineeni vaikkapa rauhallisuuden ja määrätietoisuuden
voittoisan merkityksen tiukassa pelitilanteessa. Tai sen miten lämmin huumori ja virheilleen virnistäminen
keventävät elämää sättimisen sijaan.
 

Uskon, että tennis vaikutti osaltaan syöpäni parantumiseen. Tenniksen avulla saatoin pitää yllä hyvää kuntoani
hoitojenkin ajan, ja lajin hurma piti minut sairaudesta huolimatta tiukasti kiinni elämässä. Tenniskenttä on elämäni
pelikenttä - peili, josta näen itseni juuri sen kokoisena kuin kulloinkin olen. 

Järjen lahjat

"Töissä olen briljantti mutta kotona ääliö", huokasi eräs asiakkaamme epätoivoisena.

Kysyin mikä estää häntä käyttämästä samaa briljanttia osaamistaan myös parisuhteessaan.
"Mutta sehän on tunnesuhde", hän huudahti. Moni muukin on tuohtuneena ihmetellyt, miten
tunnesuhteessa muka voisi toimia kuin työpaikalla: silloinhan tunteet kuolevat, ja liitosta tulee kalsea. 

Minulla on aivan toisenlainen kokemus. Ennen naimisiin menoamme päätimme puolisoni Pentin kanssa
sopia, miten avioliitossamme oltaisiin ja elettäisiin niin, että tämä kummallekin kolmas liitto kestäisi 
rakkaudellisena ja kiinnostavana kuolemaan saakka. Teimme kirjallisen parisuhdesopimuksen,
jossa ilmaisimme yhteisen tahtomme parisuhteemme laadusta sekä niistä asioista, jotka muutoin 
olisivat voineet johtaa tämänkin liiton muutamassa vuodessa terminaalivaiheeseen.
Allekirjoitimme sopimuksen hääpäivänämme 15.5.1996. 

Muistan miten hämmentyneenä katselin allekirjoitustani. Olin sitoutunut toimimaan aivan eri tavalla
kuin siihenastisissa parisuhteissani: ei kolmansia osapuolia, ei mykkkäkoululla hylkäämistä, ei hyväksymättömyyttä,
ei pakenemista vaikeista tilanteista.  

Häävieraillemme julkaisimme sopimuksemme lukemalla sen ääneen, vaikka yleensä puheenpito on toisin päin.
Katselin ystäviemme ilmeitä, joista heijastui epäuskoa ja huvittunutta hymyä: "odottakaas vaan arjen mankelia".
Nyt  16 vuoden kuluttua lienee vinoinkin hymy hyytynyt... 

Pian avioliiton solmimisen jälkeen perustimme koulutusyrityksemme. Suunnitellessamme sen toimintaa,
päämääriä ja arvoja yllätyimme, miten samanlaisia toimia kummankin "tuotantolinjan", parisuhteemme
ja yrityksemme, menestyminen edellytti: järjen käyttöä, kurinalaista sopimuksien noudattamista,
napakoita suunnittelu- ja seurantapalavereja ja yhteisiä kehityskeskusteluja.  Molemmilla linjoilla
syntyi hyvää tulosta: parisuhteessa myönteisiä tunteita ja yhdessä onnistumista, yritystoiminnassa
hyötyä asiakkaille ja toimeentuloa itselle. 

Emme riitele koskaan, sillä ajattelemme riitelyn vahingoittamishaluiseksi taistelutoiminnaksi.
Ärähdykset ja älinät ovat meille vain terveellisiä tunneilmaisuja. Jos niiden takana on selvitettävää
tai käsiteltävää, käymme yhdessä asioita pohtimaan ja ratkaisemaan. 

Vanhanakin siis oppii järkeä kotielämässä käyttämään, siinä on vain välissä vuosikymmeniä haaskautunut.
Miltähän yhteiskunta näyttäisi, jos sen oppisi jo varhaisvuosinaan kotona. Katsotaanpa peiliin: kurkistaako
sieltä järkiniekka ja lapsen esikuva - vai se ääliö?

Kiitoksen kerjäläisiä 

Puolisoni Pentti pyysi minua ottamaan hänestä valokuvan. Hän oli pukeutunut tummaan pukuun,
valkoiseen paitaan ja pannut kaulaansa - harvinaista kyllä - solmion . Kädessään hän kannatteli kukkaruukkua,
jossa keimaili loistavan punainen amaryllis. Pentti viherpeukalona oli kasvattanut kukkaa hellästi ja huolella
sipulista täysikasvuiseksi. Pelkässä kukkasessa olisi ollut riittävästi syytä kuvaukseen
.
Olin tikahtua nauruun, kun näin mitä muuta ruukussa oli: pienen kepin nenässä valkoinen kilpi, jossa luki
"I palkinto". Pentti arveli omasta tuomaroinnistaan, että  "varmimmin sen kiitoksen oman nokkansa alta löytää". 

Olen sota-ajan lapsi. Vanhemmillani ei ollut aikaa kiitellä tai palkita minua. Työtä oli tehtävä paljon,
ja heille oli itsestään selvää ja välttämätöntäkin,  että osallistuin sisarusteni kanssa kodin töihin.
Niinpä minusta taisikin tulla oikea kiitoksen kerjäläinen. 

Kiitosta olen sittemmin kärttänyt puolisoilta, ystäviltä ja esimiehiltä. Kun sain omia lapsia,
ajattelin antaa heille sylin täydeltä sitä, mitä paitsi itse koin jääneeni. Kehuja ja kiitoksia jakelin silloinkin,
kun sellaiseen ei ollut erityistä aihetta. Näyttää olevan niin, että mitä itseltämme on puuttunut,
sitä tyrkytämme lapsillemme, ovat he sen tarpeessa tai eivät.  

Lasten kasvatuksessa olemme menneet äärestä laitaan. Kiitoksista on tullut itsestäänselvyys,
mutta tulos on entinen. Olen havainnut, että varsinkin työpaikoilla kiitoskasvatuksen saaneet
kolme-neljäkymppiset aikuiset pitävät esimiesten kiitoksen antamista työsopimukseen sisältyvänä etuna.
Kiitosta odotetaan kaiken päivää ja kaikesta tekemisestä, työsuorituksesta riippumatta.
Olen monista ilmapiiritutkimuksista lukenut, että työssä viihtymättömyyden merkittävä syy on
esimiehen niukka kiittely. Työsopimuksessa sovittu palkka olisikin vain sisäänheittoraha,
ja työntekijän moottori käynnistyy vasta riittävän "kiitosryypyn" jälkeen. 

Lasta voi kannustaa ja kehuakin kohtuullisesti - harvemmin siitä on suurta vahinkoa.
Mutta mitähän seuraisi siitä, että lapsen näyttäessä vanhemmalleen piirustustaan emme
heti automaattisesti kiittelisi ja ihastelisi? Paneutuisimme asiaan ja kysyisimme,
miltä lapsesta on tuntunut tehdä työtään ja onko hän itse tyytyväinen tekemiseensä. 
Välttäisimme kasvattamasta lastamme kiitoksen kerjäläiseksi opettamalla hänet itse
ajattelemaan ja arvioimaan tuotoksiaan eikä orjailemaan auktoriteetteja.
Vaan käsi pystyyn ja toinen sydämelle: haluatko todella lapsen joka ajattelee itse?

Helppoheikin polkka 

"Tässä on mies joka myydä taitaa, kippoa kuppia housua paitaa, hinta jos pelottaa
köyhää ja saitaa, heikki jo halventaa..." Tämä Helismaan värssy tulee mieleeni, kun
Hengennostattaja käskee nostamaan kädet ylös ja heiluttamaan niitä vinhasti eestaas ja
sivuille. Sitten hän pyytää jokaista halaamaan vieruskaveriaan. En tee kumpaakaan.
Vieruskaverit katsovat minua vihaisesti. Enkö halua tuntea yhteenkuuluvuutta ja
porukkahenkeä? En. Olen tullut oppimaan "Hyvän elämän eväät" -luennostahyödyllisiä
työvälineitä, en kiskomaan laumainnostusta tai muuta mielihyvää. 

Olen tähän ikään päätellyt, että tuollaisten kouluttajien valtava suosio selittyy juuri mielihyväkaupalla.
Ei siinä mitään, jos käsien nostattaja avoimesti sanoisi myyvänsä tunne-elämyksiä eikä kyvykkyyden
lisäämistä. Kiva ei kuitenkaan kestä hetkeä pidemmälle, ellei arvottomuuden, syyllisyyden, vihaisuuden
yms. tunteiden syntymekanismeja ole  ensin puhdistettu pois. Kaikilla ihmisillä ei näitä tunteita paljon
olekaan, mutta miten pitkälle kantaa käsien nosto ja vieraan ihmisen halailu sellaisella,  jonka nahka
on revetä lapsuuskodissa lastatusta negatiivisesta ajattelusta, huonoista käytösmalleista sekä niillä
eväillä eletyn viheliäisen elämän kolhuista? 

Ei riitä, että "paskakasan" eli menneisyyden hankalien tunteiden päälle istuttaa kauniita kukkasia,
hetken mielihyväpakoa. Myrkyllinen aines on ensin pöyhittävä ja kompostoitava vaarattomaksi ja
hedelmälliseksi kasvualustaksi. 

Kuulijat näyttävät saavan "gurujen" tilaisuuksissa harhakuvan, että ovat oikeasti kehittämässä itseään.
Todellista kasvua tai kehitystä ei kuitenkaan tapahdu, koska he eivät joudu epämukavuusalueelleen,
ylittämään omia normejaan tai muita mielensisäisiä rajojaan. Kestävää hyvää oloa syntyy nimittäin vain,
jos uskallamme katsoa sisäisiä pelottavia uhkia yhtä tarkkaan kuin tarjolle avautuvia mahdollisuuksiakin. 

Työssäni minulla on alusta asti ollut linjaus, että tähän mielihyväkauppiaan hommaan en rupea,
sen mahdollisesta rahakkuudesta huolimatta. Haluan käsitellä ihmisen ja elämän todellisuutta
sellaisena kuin se on, kaikilta puoliltaan. Silmien sulkeminen osalta todellisuutta on nimittäin myös
valehtelemista. Poliitikot ja lobbarit osaavat juuri tämän: eivät suorastaan väitä sellaista mikä ei ole
totta, mutta esittävät todellisuudesta vain sitä vääristävän ja tarkoitushakuisen valikoiman, osatotuuden.
 
Filosofi-lääkäri Janne Kurki kirjoittikin taannoin, etteivät ihmiset kollektiivina kestä totuutta.
Siksi parhaiten tahkoaakin se, joka vaistoaa ja osaa myydä asiakkaille aina juuri ne elämänvalheet,
jotka nämä haluavat kuulla, vaikkeivät he itse ole niistä edes tietoisia. "Hei hei, helppoheikki kyllä menestyy!"


Auttamisen sietämätön ilo

Äitini jäi leskeksi kolmekymmentä vuotta sitten 57 vuoden iässä. Hän suri isäni kuolemaa niin, että menetti elämänhalunsä.
Hän sulkeutui muulta maailmalta kotiinsa ja kävi vain lähikaupassa, apteekissa ja kirjastossa. Mielestäni hän hukkasi elämänsä.
Sellaista tuhlausta en voinut hyväksyä. Niinpä riensin häntä auttamaan opettamalla, mikä hänelle olisi oikeasti parasta.

Yhdessä sisareni kanssa yritimme palauttaa äitini elämäniloa käymällä siellä lyhyin väliajoin. Toimme hänen luokseen lapsiamme
ja myöhemmin lapsenlapsiammekin. Jotta äidillä olisi vielä hauskempaa, toin joka kerta mukanani tuoreet ja makeat kahvipullat.
Ei, en minä voi syödä pullaa, se lihottaa, hän sanoi murheellisena. Halusin mennä hänen kanssaan kävelylle rantaan.
Ei, sinähän tiedät, että en tykkää joutavasta kävelemisestä, hän torjui ehdotukseni. Mikään toimistani ei näyttänyt auttavan häntä.
Äitini elämänilo ei palannut.

Aloin ajatella ja havahduin. En hyväksynyt äitini surua, hänen tunteitaan vaikean menetyksen johdosta.
En sallinut hänen etääntyvän omaan maailmansa, vaan tahdoin itselleni takaisin entisenlaisen äidin ja lapsilleni
iloisen ja rakastavan isoäidin. Auttamiseni perustuikin itsekkäästi omiin tarpeisiini eikä äidin tahtoon elää
elämäänsä
mielensä mukaan.

Yritin itse asiassa varastaa äidiltäni hänen elämäänsä. Ei hän ollut pyytänyt apua eikä virkistystä, joita hänelle tuputin.
Varsinkin auttamiseni opetuksellinen osa sai hänet vetäytymään vielä syvempään eristäytymiseen.
"Havahtuminen" -kirjassaan Anthony de Mello sanoo: "Älä opeta porsasta laulamaan. Haaskaat vain aikaasi ja suututat porsaan."

Jatkoin käyntejäni äidin luona entiseen malliin, mutta vaihdoin pyytämättömän auttamisen ja opettamisen ideani
aivan toisenlaiseen käyttäytymiseen. Olin oma iloinen itseni ilman minkänlaisen vastalahjan odottamista.
Puhelin hänelle TV-ohjelmista, joita hän katsoi, juttelimme kirjoista, joita hän luki ja kerroin hänen lapsenlapsilleen
tapahtuneista hassuista sattumuksista, joille äitini nauroi makeasti. Laitoin kahvin pörisemään ja katoin pöydälle
herkulliset pullat, jotka hävisivät äitini suuhun kuin onttoon jalkaan. Yhtäkkiä nautin yhteisistä tuokioistamme,
joista minulle jäi rakkaat muistot. Niitä voin nyt jakaa omille lapsenlapsilleni.

Äitini on nyt 89-vuotias, dementoitunut vanhus. Hän elää dementiakodissa tyytyväisenä ja elämänsä surut ja murheet
unohtaneena. Emme koskaan puhuneet muuttuneesta asennoitumisestani hänen elämäänsä kohtaan. Olen kuitenkin varma,
että hän koki vapauttavana sen, että lopetin sietämättömät auttamisyritykseni, että hyväksyin hänet sellaisenaan yrittämättä
opettaa "oikeanlaista elämäntapaa". Sillä hyväksymättömyydestä elämän kaikki ongelmat pohjimmiltaan johtuvat!
Kun hyväksymme ihan itsekkäistä syistä sen, mikä on, ihmissuhteemme alkavat kukoistaa.

Puh. 045 650 8720 ja 040 555 8666
info@beckerkoulutus.fi
Hauenkalliontie 2 B 56, 02170 Espoo